Käytännön harjoittelu on vähentynyt, ja huoli selviytymisestä työelämässä painaa monen lääkäriopiskelijan mieltä. Lääkäreiden koulutusmäärän kasvattamista tarjotaan vakioratkaisuksi julkisen terveydenhuollon lääkärivajeisiin. Koulutusmäärää on lisätty yli 60 prosenttia vuodesta 2000 alkaen. Koulutuksen laatu jää huomiotta, vaikka nimenomaan sen tulisi nyt olla keskustelun keskiössä.

Opiskelijamäärän kasvattamisesta huolimatta lääkäriopettajia ei ole lisätty. Opettajien aika jakautuu entistä useammalle opiskelijalle ja ryhmäkoot ovat paisuneet suuriksi. Käytännön harjoittelu on vähentynyt. Huoli
selviytymisestä työelämässä painaa monen opiskelijan mieltä. Käytännön taitojen oppiminen jää yhä enemmän työuran alkuvuosiin ja seniorilääkäreiden ohjauksen varaan. Kollegatuen puuttuessa nuori lääkäri
joutuu usein turvautumaan erikoissairaanhoidon konsultaatioon tai lähetteeseen.

Lääkärikoulutuksen laatu vaikuttaa suoraan terveydenhuollossa syntyviin kustannuksiin. Lääketieteellisen tietopohjan lisäksi tarvitaan paljon käytännön harjaantumista, sillä vakavat ja harvinaiset tapaukset ja
epämääräisetkin vaaran merkit tulee tunnistaa tavallisten tautien joukosta. Tutkimusten ja hoitojen epätarkoituksenmukainen kohdentaminen saattaa moninkertaistaa kustannukset. Lääkärimäärän lisääminen koulutuksen laadusta tinkien onkin erityisen kallis valinta. Työn tuottavuus heikkenee ja henkilöstökulut kasvavat.

Työikäisiä lääkäreitä on noin 23 000, enemmän kuin koskaan. Nykyisillä koulutusmäärillä heitä on noin 4 000 enemmän 2030-luvulla. Lääkäritiheys on länsimaista tasoa, 3,8 lääkäriä tuhatta asukasta kohden. Pohjois-Savossa se on merkittävästi korkeampi, 5,7 lääkäriä tuhatta asukasta kohden. Tämäkään ei ole ratkaissut hoitoon pääsyn ongelmia.

Työikäisiä lääkäreitä on noin 23 000, se on enemmän kuin koskaan.

Keskustelua lääkärivajeiden ilmeisistä juurisyistä ei käydä. Olennaista olisi korjata työolojen puutteet, lisätä
vakanssimäärä vastaamaan työmäärää sekä varmistaa nuorten lääkärien ohjaus. Eri ammattilaisten työnjakoa
on tarkasteltava ja lääkäreiltä vaadittua kirjaamista ja byrokratiaa on karsittava tuntuvasti.
Lääkärit tekevät pitkää työviikkoa. Kaksi kolmesta sairaalalääkäristä myös päivystää. Sisällöltään kuormittava työ ja rajalliset mahdollisuudet oman työn hallintaan ajavat lääkäreitä osa-aikaisiksi tai yksityiselle sektorille. Lääkäreiden osa-aikatyö on seuraus korjaamattomista epäkohdista.

Lääkärivajeissa on kyse ennen kaikkea erikoislääkärivajeista sekä erikoissairaanhoidossa että
perusterveydenhuollossa. Erikoislääkärikoulutuksen yksi tavoite on ohjata koulutusta aloille, joissa tarve on
suurin. Sairaaloissa koulutuksesta vastaavat pääosin erikoislääkärit potilastyönsä ohessa, eikä tehtävään
yleensä ole varattu aikaa. Palveluverkon muutokset ja hyvinvointialueiden säästöt vaikeuttavat koulutuksen järjestämistä entisestään.

On varmistettava lääkärikoulutuksen taso ja resurssit, erikoistuvien lääkäreiden hyvä koulutus ja
erikoissairaanhoidon toimintakyky. Hoidon oikea porrastus edellyttää vahvaa osaamista perustasolla. Joko
voitaisiin keskustella määrän sijaan laadusta?