”Kaikki on muuttunut, eikä mikään ole muuttunut. Elämme uudenlaista ajanjaksoa.”

Näin presidentti Sauli Niinistö totesi viimeisessä puheessaan tasavallan presidenttinä eduskunnassa 1.3.2024. Tämä sopii myös terveydenhuoltoon viime vuosina, valitettavasti myös tuleviin vuosiin. Koronan, työtaisteluiden ja hyvinvointialueiden aloituksen jälkeen odotimme tilanteen rauhoittuvan. Olisimme ansainneet sen. Toive ei näytä toteutuvan.

Tammikuussa julkaistu STM:n asettaman työryhmän mietintö sairaala- ja päivystysverkostosta on aiheuttanut mielipahaa ja huolta. Useassa sairaalassa jo hieman parantunut työntekijöiden rekrytointi vaikeutui välittömästi. Työryhmä perustelee keskittämistä säästöillä ja henkilöstöpulalla, vaikka keskittämisen eduista ei löydy tutkimustietoa. Tietoa kyllä löytyy päinvastaisesta (1).

Julkisen sektorin lääkäripulaa halutaan korjata lisäämällä lääkärikoulutusta entisestään. Jo nyt perusopetusta joudutaan hajauttaa suurien kurssikokojen takia keskussairaaloihin, jotka lisäksi vastaavat suuresta osasta erikoistumiskoulutusta.

Missä opiskelijat ja nuoret lääkärit tulevaisuudessa koulutetaan?

Mietinnön tehnyt työryhmä vakuuttaa toistuvasti, ettei yhtään sairaalaa olla lopettamassa, vaan ainoastaan niiden profiili muuttuisi.

Miten näihin uuden profiilin sairaaloihin saadaan tulevaisuudessa työntekijöitä, erityisesti operatiivisille aloille, mikäli siellä ei tarjota laadukasta ja monipuolisista erikoistumiskoulutusta eikä sairaala tule tutuksi opiskeluaikana?

Hyvinvointialueiden säästöt ja palveluverkoston karsinta jatkuvat vuonna 2024. Yhteistoimintaneuvotteluja käydään yhä useammalla hyvinvointialueella. Aluksi ne koskettavat enemmän hallintoa ja tukitoimintoja eikä niinkään kliinistä potilastyötä tekeviä lääkäreitä. Hallinnossa on kuitenkin lääkäreitä ja lääkärijohtajia. He ovat siellä antamassa asiantuntemustaan juuri vaadituissa säästöissä ja kehittämistoimissa, tuoden lääkärien näkökulmia kuuluviin.

Lääkäriliitto haluaa vahvistaa lääkärijohtamista, mutta nyt nämä kollegat ovat muutosneuvotteluiden kohteena. On myös suuri riski, että muutosneuvottelut koskevat jossain vaiheessa koko henkilöstöä.

Erikoissairaanhoidon korkea osuus terveydenhuollon kustannuksista on toistuva puheenaihe. Rahaa pitäisi siirtää enemmän perusterveydenhuollolle. Niinpä työpaikoilla pohditaan säästökohteita ja erikoissairaanhoidossa podetaan huonoa omaatuntoa käytetystä rahasta. ”Priorisoikaa ja säästäkää”.

Erikoissairaanhoitoa ei kuitenkaan pidä syyllistää siitä, että se tarjoaa parasta mahdollista hoitoa potilaille. Priorisointi ei voi olla yksin kliinistä työtä tekevien lääkäreiden ja heidän lähiesihenkilöidensä tehtävä. Keskustelu pitää käydä korkeammalla tasolla, ei jättää vastuuta yksittäiselle lääkärille.

Huolet ja harmit eivät lopu tähän.

Maaliskuussa seitsemän kansanedustajan tekemässä lakialoitteessa esitettiin lääketieteen lisensiaatin tutkinnon suorittaneille kolmen vuoden palvelusitoumusta koulutusta vastaavassa tehtävässä julkisella sektorilla. Tämän ajatellaan lopettavan lääkäripulan.

Onko todella näin? Milloin pakolla saadaan jotain positiivista aikaan? Pitäisikö kuitenkin keskittyä parantamaan perusterveydenhuollon työoloja, johtamista ja parantaa veto- ja pitovoimaa kuulemalla lääkäreitä?

Vaatimukset hengästyttävät. Olisiko nyt aika antaa työrauha hetkeksi?

On voitava keskittyä oleelliseen, potilaiden hoitamiseen. Valtiojohdon tulee aloittaa priorisointikeskustelu, ja kutsua lääketieteen asiantuntijat mukaan. Pakolle ei kiitos.

Ps. Olen Lääkäriliiton jäsen sekä Lääkäreiden ja lakimiesten työttömyyskassan jäsen, olethan sinäkin?

Linkki julkaisuun ->